Sitä aikaa ei enää ole

Istuin autossa. Vierelläni autoa ajoi poikani, joka oli juuri täyttänyt 18 vuotta. Muutamaa minuuttia aikaisemmin hän oli läpäissyt kuljettajatutkinnon. En tiennyt, mitä ajatella.

Mieleeni tuli vastasyntynyt lapsi. Pidin häntä sylissäni – vain hetkeä aikaisemmin hän oli tupsahtanut maailmaan – ja olin tuntenut kauhua. Minunko tästä pitäisi huolehtia, olin itsekin aivan kesken. Olin holtiton, soittelin pontevaa kavereilleni ja illalla oli päästävä juhlimaan. Laskin, että äiti ja poika ovat muutaman päivän sairaalassa. He pärjäävät ja aloin virittäytymään suurtekoihini. Pidin seurueelleni suuria puheita, olin astunut kotirintamamiesten elämään. He eivät nähneet, että pelkäsin kuollakseni.

Muistan, kun raivosin lapselleni. Huusin kitalaki punaisena perkelettä, eikä kolmivuotiaan jalat yltäneet maahan asti, kun kantelin niskuroivaa ihmistä eteenpäin. Olin lakannut neuvottelemasta, jäljellä olivat raivo ja viha. Tööttäsin lapseni riuskoin ottein turvaistuimeen ja kaahasin kotiini. Illalla kun peittelin hänet nukkumaan, hän oli maailman kaunein lapsi. Olin samaan aikaan onnellinen ja surullinen. Minulla oli maailman paras lapsi, mutta olin vanhempana vajaa. Nolla.

Vanhemmuus on paljon syyllisyyttä. Syyllisyyttä riittämättömästä isyydestä, syyllisyyttä jakamattomasta ajasta ja syyllisyyttä hänen elämänsä menneistä ja tulevista kivuista. Syyllisyyttä keskeneräisyydestä. Syyllisyyttä omista haavoista. Se on poistumaton taakkani.

Ja kyllä, olen vienyt lastani leikkipuistoihin, vauvauintiin, musiikkiopistoon, jalkapallotreeneihin ja uimaan. Olen tötteröhattu päässä järkkäillyt kaverisynttäreitä, pitänyt juhlaväelle ongintaa ja suostunut maalivahdiksi. Olen lukenut iltasatuja, silitellyt kuumeista poikaa ja ottanut syliini, kun on pelottanut. Olen rakastanut häntä. Kysynyt, miten sinulla menee.

Olen kuitenkin syyllinen. Olisin voinut olla parempi. Olisin voinut olla enemmän aikuinen, opettaa miten talvirenkaat vaihdetaan, puuhata yhdessä enemmän. Viipyä pidempään. Sitä aikaa en saa enää takaisin. Sitä aikaa ei enää ole.

Kun lapset kasvavat, vanhempien tehtävänä on toivottaa onnea. Voin vilkuttaa oven pielessä, sanoa, että älä sillä autolla kaahaile ja tule ajoissa kotiin. Voin sanoa, että sellaista paikkaa ei tulekaan, mistä ei voisi isälleen kertoa. Sellaista paikkaa ei tulekaan, etten sinua kantaisi.

Pasi Kivisaari

Kaupunginhallituksen puheenjohtaja (kesk)

Julkaistu alunperin Eparissa 16.1.2019

Mitäpä jos

7 joulukuun, 2018

Vanha viisaus on, jos et keksi muuta, kokeile totuutta. Edustamani

Veljeskaupungin liitto

29 lokakuun, 2018

Maakunnassa on toteutunut tai toteutumassa kaksi merkittävää liikennehanketta. Seinäjoen itäisen

isan-nimeen-pasi-kivisaari

Isän nimeen

29 lokakuun, 2018

Isänpäivää vietetään 12. marraskuuta. Isänpäivä merkittiin almanakkoihin vuonna 1970. Virallinen

naisilla-on-kaikki-mita-minulta-puuttuu

Naisilla on kaikki, mitä minulta puuttuu

17 lokakuun, 2018

Etelä-Pohjanmaan keskustanaiset ovat huolissaan kevään eduskuntavaalien ehdokasasettelusta. Asiaa käsiteltiin maakuntalehti

miten-vahan-minusta-jaa

Miten vähän minusta jää

11 heinäkuun, 2018

Kävelin Provinssista kotiin. Olin takussa, liikaa juhlineena ja vaimolla oli

joukko-teloitus

Joukkoteloitus

4 huhtikuun, 2018

Pääsiäisen aikana muisteltiin yli 2 000 vuotta sitten elettyjä aikoja.

kysykaa-mita-voitte-tehda-kaupungille

Kysykää, mitä te voitte tehdä kaupungille

14 helmikuun, 2018

Seinäjoen kaupungissa on viime kuukaudet rakennettu kaupunkistrategiaa. Strategia tarkoittaa suunnitelmaa,

uhrauksia

Uhrauksia

20 helmikuun, 2017

Suomessa koulutuspolittikka on jo vuosia tähdännyt inkluusioon. Inkluusio tarkoittaa, että

tyttoja-ja-poikia

Tyttöjä ja poikia

26 lokakuun, 2016

Helsingin Sanomien Nyt-liite uutisoi (18.10.2016), että peruskoulujen on laadittava tasa-arvosuunnitelma

akateemiset-aidit

Akateemiset äidit

14 syyskuun, 2016

Jääkiekkovalmentaja ja -toimittaja Petteri Sihvonen syytti nettikolumnissaan akateemisia äitejä suomalaisen