Sitä aikaa ei enää ole

Istuin autossa. Vierelläni autoa ajoi poikani, joka oli juuri täyttänyt 18 vuotta. Muutamaa minuuttia aikaisemmin hän oli läpäissyt kuljettajatutkinnon. En tiennyt, mitä ajatella.

Mieleeni tuli vastasyntynyt lapsi. Pidin häntä sylissäni – vain hetkeä aikaisemmin hän oli tupsahtanut maailmaan – ja olin tuntenut kauhua. Minunko tästä pitäisi huolehtia, olin itsekin aivan kesken. Olin holtiton, soittelin pontevaa kavereilleni ja illalla oli päästävä juhlimaan. Laskin, että äiti ja poika ovat muutaman päivän sairaalassa. He pärjäävät ja aloin virittäytymään suurtekoihini. Pidin seurueelleni suuria puheita, olin astunut kotirintamamiesten elämään. He eivät nähneet, että pelkäsin kuollakseni.

Muistan, kun raivosin lapselleni. Huusin kitalaki punaisena perkelettä, eikä kolmivuotiaan jalat yltäneet maahan asti, kun kantelin niskuroivaa ihmistä eteenpäin. Olin lakannut neuvottelemasta, jäljellä olivat raivo ja viha. Tööttäsin lapseni riuskoin ottein turvaistuimeen ja kaahasin kotiini. Illalla kun peittelin hänet nukkumaan, hän oli maailman kaunein lapsi. Olin samaan aikaan onnellinen ja surullinen. Minulla oli maailman paras lapsi, mutta olin vanhempana vajaa. Nolla.

Vanhemmuus on paljon syyllisyyttä. Syyllisyyttä riittämättömästä isyydestä, syyllisyyttä jakamattomasta ajasta ja syyllisyyttä hänen elämänsä menneistä ja tulevista kivuista. Syyllisyyttä keskeneräisyydestä. Syyllisyyttä omista haavoista. Se on poistumaton taakkani.

Ja kyllä, olen vienyt lastani leikkipuistoihin, vauvauintiin, musiikkiopistoon, jalkapallotreeneihin ja uimaan. Olen tötteröhattu päässä järkkäillyt kaverisynttäreitä, pitänyt juhlaväelle ongintaa ja suostunut maalivahdiksi. Olen lukenut iltasatuja, silitellyt kuumeista poikaa ja ottanut syliini, kun on pelottanut. Olen rakastanut häntä. Kysynyt, miten sinulla menee.

Olen kuitenkin syyllinen. Olisin voinut olla parempi. Olisin voinut olla enemmän aikuinen, opettaa miten talvirenkaat vaihdetaan, puuhata yhdessä enemmän. Viipyä pidempään. Sitä aikaa en saa enää takaisin. Sitä aikaa ei enää ole.

Kun lapset kasvavat, vanhempien tehtävänä on toivottaa onnea. Voin vilkuttaa oven pielessä, sanoa, että älä sillä autolla kaahaile ja tule ajoissa kotiin. Voin sanoa, että sellaista paikkaa ei tulekaan, mistä ei voisi isälleen kertoa. Sellaista paikkaa ei tulekaan, etten sinua kantaisi.

Pasi Kivisaari

Kaupunginhallituksen puheenjohtaja (kesk)

Julkaistu alunperin Eparissa 16.1.2019

Ennen oli kaikki paremmin

17 maaliskuun, 2025

Älkää yrittäkö väittää vastaan. Ennen oli kaikki paremmin, ja jos

Seinäjoki ei saa jarruttaa – tarvitaan rohkeutta

7 helmikuun, 2025

Huhtikuun 2025 kuntavaalit eivät ole vain vaalit – ne ovat

Loppiainen

29 tammikuun, 2025

Ylistaro 6.1.2025 Puheenvuoro Seinäjoen kaupunginvaltuuston puheenjohtajana ja rehtorina Teema: Turvallinen

Seinäjoki-Ilmajoki-Isokyrö uusi työllisyysalue

31 joulukuun, 2024

Seminaari- Seinäjoen kaupunginvaltuuston puheenjohtajan puheenvuoro joulukuu 2024 Hyvät kuulijat, arvoisa

Kaupunginvaltuuston puheenjohtajan joulupuhe

31 joulukuun, 2024

joulukuu 2024 Hyvät valtuutetut, viranhaltijat, nuorisovaltuuston edustaja, lähetystekniikka, Seinäjoen kaupungin

Joulunavaus

30 marraskuun, 2024

Puhe Seinäjoen Keskustorin joulunavaus marraskuu 2024 Hyvät naiset ja miehet,

Lainaa vain

31 lokakuun, 2024

kolumni Eparissa lokakuu 2024 Vanhemmuuden alkupiste on kirkas ja räjähtävä,

Teatterin merkitys kulttuurille ja taloudelle – Miksi Seinäjoen kaupunginteatterin lisäavustuspäätös oli elintärkeä?

31 lokakuun, 2024

Mielipidekirjoitus Ilkka-Pohjalainen lokakuu 2024 Kulttuuri ei ole vain viihdettä –

Rakennusneuvos Keijo Karhun neuvosjuhla

31 lokakuun, 2024

onnittelupuhe lokakuu 2024 Kunnioitettu (herra rakennusneuvos) Keijo Karhu, hyvät juhlavieraat,

Kärjen uuden koulun harjannostajaiset

30 syyskuun, 2024

syyskuu 2024 Hyvä juhlaväki, naiset ja miehet Tässä hetkessä on