Monilla vanhemmilla – minullakin – on ajatus siitä, että lapseni kuuluvat minulle. Olen isä ja minun pitää ohjata, neuvoa ja määrätä. Minun kuuluu suojella heitä. Ilman minua – vanhempiaan – he ajautuvat vaikeuksiin, vetelehtivät liikaa, eikä heistä tule pärjääviä ja ahkeria. Minun pitää katsoa, että he eivät hairahdu väärille poluille, nuuhkaista ilmaa heidän palatessaan kotiin ja varoittaa vaaroista, joita elämä on täynnä.
Minä suojelen, koska ajattelen ja uskon, että se on parasta, mitä on tehtävissä. Samalla opetan lapsilleni omia käytösmalleja, pelkoja ja ajatuksia.
Tavat, jolla rakastamme, samaistumme maailmaan ja kommunikoimme, ovat palasia elämästä, joilla peilaamme itseämme. Vanhemmilla on vaisto, joka haluaa estää lapsia etenemästä polkua, jonka emme usko heille sopivan. Monilla vanhemmillaan on suunnitelma – ääneen sanottu tai vaiettu – jonka he toivovat lapsilleen toteutuvan. Suunnitelma pitää sisällään oletuksen hyvistä ja oikeista ratkaisuista, joita lapsen kuuluisi tehdä. Jokainen kerta sattuu, kun lapsi ei noudata suunnitelmaa.
Korkeasti koulutettu vanhempi saattaa murjottaa, jos lapsi valitsee ammattikoulun tai välttelee yliopistopolkua. Ensisulhasta esittelevä esikoinen saattaa tuoda kotiin nenärenkaita täynnä olevan vävykokelaan, jota vanhempien on vaikea sulattaa. Nenärengassulho ei vastaa haavekuvaan, jota olemme omasta lapsestamme kasanneet. Näemme vaaran.
Pyrimme tekemään heille tien, jossa ei olisi virheitä. Haluamme heillä olevan kaikkea sitä, mitä meillä ei ollut tai mitä meillä on ollut. Haluamme, että he vastaisivat vanhempien odotuksiin.
Minun lapseni pitää vastata minun odotuksiin. Minun on vanhempana säilytettävä kasvoni.
Saatan estää heitä avautumaan elämälle. Muovaan heistä sellaisia, että voisin säilyttää kunniani vanhempana ja isänä. Minun lapseni kuuluu olla kuuliainen, hyvin kasvatettu ja juhlahetkillä kauluspaita päällä. Heidän pitää näyttää hyviltä sukulaisten silmissä. Heidän kuuluu pärjätä.
Miksi teen kaiken tämän? Miksi en halua, että he tekevät virheitä? Estänkö minä heitä kasvamasta sellaiseksi kuin he ovat? Teenkö minä heistä itseni kaltaisia?
Ehkä elämässä kyse on juuri virheistä, joita pitää tehdä. Ihmisen ei kuulu elää niin, että välttelee virheitä. Silloin lakkaa elämästä. Lasten ja nuorten kuuluu horjua, olla keskeneräisiä ja haavoittuvia. Heidän kuuluu olla eksyksissä. Ja lopulta osattava vastata itselleen, kuka minä olen.
Virheet ovat osa nuorten kokemuksia ja ne tulevat muuttamaan ja muovaamaan heitä ajatteleviksi ihmisiksi. Tämän hidastaminen hidastaa koko heidän elämää. Virheitä tekemällä he tulevat tietämään, miten ratkaista ongelmat ja mitä niistä voi oppia. Heidän kuuluu tehdä päätöksiä, mikä pakottaa heidät käymään läpi hankalia tilanteita, joiden kautta he näkevät teon seuraukset. Heillä on oikeus ottaa oman elämänsä ohjat. Kukaan muu sitä ei voi tehdä.
Miksi minun lapseni ei saa olla sellainen kuin hän on? Miksi minua ärsyttää, kun hän vaipuu omaan maailmaansa, jonne minulla ei ole sisäänpääsyä? Hän loittonee, enkä kestä sitä. Minun ei pitäisi elää hänen elämäänsä.
En kannusta välinpitämättömyyteen. Sitä vanhemman ei kuulu koskaan tehdä. Vanhempien kuuluu huolehtia ja huolestua, asettaa rajoja ja rakastaa. Vanhempien kuuluu huomautella, nipottaa ja olla ärsyttäviä. Vanhemman kuuluu suojella, silitellä ja kantaa kuumeista lasta sylissään. Vanhemman kuuluu opettaa, mikä on oikein ja väärin. Vanhemman on vaadittava lasta käyttäytymään.
Voin kuitenkin luottaa. Ajatella, että hänen siipensä kestävät, hänestä tulee hyvä ihminen. Hän on hyvä ihminen.
Kannustan – ja osoitan sanani itselleni – uskomaan, että elämä kantaa. He eivät ole vanhempiensa peilikuvia, vaan ainutkertaisia ihmisiä, jotka rakentavat oman elämänsä näyttämöä. He eivät elä vanhemmilleen, vaan itselleen. Heidän on tehtävä itsensä onnellisiksi, vapaiksi ja terveiksi. Heitä on rakastettava sellaisenaan kuin he ovat. Kaikessa riittävinä.
Gibran Khalil Gibran oli libanonilainen runoilija ja taiteilija. Hänen tunnetuin teoksensa on Profeetta (1923). Teos sisältää pysäyttävät sanat:
”Sinun lapsesi eivät ole sinun lapsiasi.
He ovat itseensä kaipaavan elämän tyttäriä ja poikia.
He tulevat sinun kauttasi, mutta eivät sinusta,
ja vaikka he ovat sinun luonasi, he eivät kuulu sinulle.
Voit antaa heille rakkautesi, mutta et ajatuksiasi,
sillä heillä on heidän omat ajatuksensa.
Voit pitää luonasi heidän ruumiinsa, mutta et heidän sielujaan,
sillä heidän sielunsa asuvat huomisessa,
jonne sinulla ei ole pääsyä, ei edes uniesi kautta.
Voit pyrkiä olemaan heidän kaltaisensa,
mutta älä yritä tehdä heistä itsesi kaltaista,
sillä elämä ei kulje taaksepäin eikä takerru eiliseen.
Sinä olet jousi, josta sinun lapsesi lähtevät kuin elävät nuolet.
Kun taivut jousimiehen käden voimasta,
taivu riemulla”.
Pasi Kivisaari
Kansanedustaja (kesk)
julkaistu Sevasmaailmassa 30.6.2020
