Katselin ympärilleni. Pyörätuolissa istui mies – oikeastaan poika vielä. Hänen vierellään oli Eskoon tuki- ja osaamiskeskuksen erityishuollon asiakkaita. Osa heistä kuljeskeli ohjelmien aikana salissa ja haki parempaa paikkaa eturivistä.
Vierelläni oli Lapuan hiippakunnan piispa Simo Peura ja piispatar Anni Peura. Hekin olivat tulleet juhlistamaan Eskoon hengellisen vammaistyön 50-vuotista taivalta. Kiittelimme tuki- ja osaamiskeskuksen tärkeää työtä ja eläkkeelle jäävän kehitysvammaistyön pastorin Leena Luokkamäen arvokasta elämänuraa.
Tuli juhlapuheeni vuoro. Harpoin puhujakorokkeen taakse, ojentelin ryhtiäni ja katsahdin saliin. Pyörätuolissa istuva nuorimies hymyili. Tulkitsin sen hyväntahtoiseksi ihmettelyksi. Juhlapuhetta oli kopistellut puhumaan lähes kaksimetrinen tuntematon hongankolistaja, joka koitti säätää mikrofonia suunsa korkeudelle siinä onnistumatta.
Aloin puhumaan. Olin etukäteen pohtinut suuria sanoja vammaisten oikeuksien julistuksesta, joka on laajimmin hyväksytyistä YK:n ihmisoikeussopimuksista. Sen tarkoituksena on taata vammaisille täysimääräisesti ja yhdenvertaisesti ihmisoikeudet sekä edistää vammaisten henkilöiden ihmisarvon kunnioittamista. Kehaisin, että Suomi allekirjoitti sen ensimmäisten joukossa maailmassa. Kerroin, että eduskunnassa oli käyty vastikään ajankohtaiskeskustelu vammaisten oikeuksien toteutumisesta, mihin olin itsekin aktiivisesti osallistunut.
Puhuin suureellisia. Olin mahtipontinen.
Huomasin, että minua ihmetellyt nuorimies oli menettänyt innon hongankolistajan juhlapuheille. Aloin murehtimaan, ehdinkö junaan. Harppasin yhden kappaleen yli.
Todellisuudessa – kauniiden juhlapuheiden sijaan – vammaisten oikeudet eivät toteudu Suomessa. Olkoot ne vaikkapa syrjimättömyyteen, esteettömyyteen, kuljetuspalveluihin, koulutukseen, työmarkkinoihin, osallisuuteen, yhdenvertaisuuteen tai tukipalveluihin liittyviä. Tekemistä – paremman maailman ja vammaisten oikeuksien toteutumiseksi – riittää.
Takeltelin sanoissani. Katsoin ihmisiä. He näkivät lävitseni.
Ihmisarvo on alkuperäinen, ehdoton ja kaikille yhtäläinen. Ihmisen arvo ei perustu hänen ominaisuuksiin tai tekoihin. Ihmiset ovat rajallisia ja rajallisuuden muotoja on valtavasti. Minä olen rajallinen, sinä olet rajallinen, me olemme rajallisia.
Lopulta kyse on tahdosta varjella jokaisen ihmisen ainutlaatuisuutta, oikeutta olla tasavertainen ja arvokas.
Puheeni päättyi ja hymyilevä nuorimies katsoi minua. Tiesin, mitä hän toivoi.
Pitäkää minua ennen muuta ihmisenä.
Pasi Kivisaari
Kansanedustaja (kesk)
julkaistu Eparissa 11.3.2020