Puhuttaessa muutokset mahdollisia
Arvoisat loppiaisseurojen väki, naiset ja herrat. On kovin suuri ilo ja kunnia olla täällä paikalla, iso kiitos kutsusta kirkkoherra Jukka Salo ja Seinäjoen seurakunta.
Oikein hyvää loppiaista kaikille. (Aivan kuten täällä on todettu), loppiainen on ennenkaikkea kirkkopyhä – kristittyjen vanhimpia juhlia – jopa joulua vanhempi – itämaan tietäjien pyhä. Hyvin arvokas ja tärkeä kirkkovuoden tapahtuma.
Loppiainen on myös suurelle osalle ihmisistä se päivä, kun palataan ruotuun joulusuklaan jälkeen ja kannetaan kuusi ulos. Se on alkavan arjen merkki ja monille ehkä myös henkisen ja fyysisen virittäytymisen aikaa. Alamme siirtyä kotikoloista kohti sosiaalisempaa ja aktiivisempaa elämää. Se on hyvä asia. Arjessa on paljon hyviä puolia, se tuo ihmiset monella tapaa takaisin toistensa luo. Kuitenkin joulunajan henki aina joulunpyhistä loppiaiseen on parhaimmillaan sitä, että saa happea ja rauhaa elämän kiihtyvistä tapahtumista, se mahdollistaa pysähtymisen, rauhan, hiljaisuuden ja pyhyyden, joiden merkityksen – liian monet ihmiset – elämän pyörteessä menettävät.
Niin on osaltaan käynyt minullekin. Olen ajautunut vauhtiin ja melskeeseen, jatkuvaan suorittamiseen, jossa sekoittuvat työ ja lepo, kansanedustajuus ja yksityisyys, läsnäolo ja etäisyys, arki ja pyhä. Siksikin olen huomannut, että kristillisten kirkkovuoden pyhät niin joulut, loppiaiset, pääsiäiset kuin kaikki muutkin hiljaisuuden ja pyhyyden hetket ovat yhä tärkeimpiä elämässäni.
Uskon olevani tältä osin aika tyypillinen suomalainen. Ihminen kaipaa arjen kiireen rinnalle rauhaa ja vakautta. Siksikin on hämmentävää ja osin surullistakin, että perinteisten kristillisten arvojen – kuten vaikkapa koulujen kristillisen perinteen – suomalaisen yhteiskunnan syvimpiä arvojen – olemassaoloa ja oikeutusta jaksetaan joka vuosi kyseenalaistaa. Se vihastuttaa. Itse olen toiminut 20 vuoden ajan koulumaailmassa ja pitkään rehtorina. Voin ihan syvällä rintaäänellä sanoa, että minkään kristillisen perinteen ylläpito – vaikkapa joulukuvaelma, joulu- tai pääsiäiskirkko tai suvivirren laulaminen ei ole koskaan ollut minun johtamassani koulussa ongelma. Olemme toimineet elämän yhden suurimman viisauden eli maalaisjärjen varassa. Tehneet kunnioittavaa yhteistyötä seurakunnan kanssa, huolehtineet siitä, että seurakunnalla ja kirkolla on oma tehtävänsä ja koululla omansa. Kunnioittaneet sekä positiivista että negatiivista uskonnonvapautta. Toimineet lain ja asetusten mukaisesti. Se ei ole ollut ongelma henkilökunnalle, lapsille, eikä vanhemmille. Hälinä on tullut ulkopuolelta, pienen mutta ajoittain kovaäänisen joukon keskeltä. Se on aiheuttanut hämmennystä – epäselvyyttä.
Sanon tämän seuraavan hyvin painokkaasti: Meidän ei pidä koskaan lähteä sille tollouden tielle, että lakkaamme välittämästä suomalaista kristillistä perinnettä ja sen opettamia arvoja. Koulujen tehtävä ei ole julistaa – olkoon se kirkon tehtävä – mutta kristillistä perinnettä sen pitää vaalia. Se ei ole pelkästään kristillistä perinnettä, vaan suomalaista perinnettä. Ja voin myös lohduttaa – että suomalaisen koulujärjestelmän etulinja pitää – siellä ollaan maalaisjärjen puolella – mutta tollouteen sitä ei pidä lainsäädännön, asetusten ja säädösten osalta pakottaa. Koulun yksi keskeinen tehtävä on yksiselitteisesti suomalaisen kristillisen perinteen vaaliminen.
Hyvät kuulijat. Arvostan suuresti seurakunnan ja kirkon työtä yhteiskunnassa. Seurakunnissa on vuosikymmeniä eletty laajentuvien toimintojen aikaa. Koko sodanjälkeinen kausi on merkinnyt kasvua. Seurakunnan työmuodot ovat ulottuneet aina uusille elämän alueille. Se on ollut hyvää ja hyödyllistä. Kirkon ydintehtävä on tottakai edustaa Kristusta ja toteuttaa hänen työtään maailmassa. Itse arvostan myös erittäin korkealle sitä lähimmäisen työtä aina lapsista ikäihmisiin, jota kirkko monin eri tavoin toteuttaa. Esimerkiksi lapsi- ja nuorisotyö on vertaansa vaille olevaa toimintaa, valtavan tärkeää yhteiskuntatyötä. Tästä esimerkkinä voidaan mainita vaikkapa Joupin koulu, jossa vaimoni toimii luokanopettajana. He viettivät yökoulunsa Lakeuden Ristissä, jossa lapsille suunnatun ohjelman jälkeen Lakeuden Ristin alttarialueen lattiat tarjosivat pehmeiden patjojen avustuksella oivallisen nukkumapaikan. Ja kaikilla oli mukavaa, opettaja-vaimollanikin. Seurakunta kutsui lapset luokseen. Se oli lasten yökirkko – vailla vertaa.
Kirkko edustaa minulle myös ihmisen kunnioittamista ja ihmisen ymmärtämistä. On valitettavaa – politiikassakin – että ohipuhuminen – tahallinen väärinymmärtäminen – henkilöön käyvä maalittaminen – ovat ottaneet yhä voimakkaampaa jalansijaa. Elämme siinä mielessä kummallisia aikoja, että tolkullisuudelle, maltillisuudelle ja käytöstavoille on yhä vähemmän tilaa. Ihmisiä vaivaa oikeassa olemisen pakko, jossa samanmieliset kannustavat toisiaan erimielisiä vastaan. Puhutaan ääripäiden keskustelusta – joka ei ole niinkään keskustelua – vaan ohihuutamista. Uskon kuitenkin, että valtaosa ihmisistä – se maltillinen ja hiljainen enemmistö – seuraa hämmennyksen vallassa – tätä kilpahuutoa.
Ja lopulta – aina – hyvä voittaa.
Hyvät ystävät. Minun tehtäväni niin kansanedustajana – kaupunginvaltuutettuna – isänä ja aviomiehenä on tehdä työtä paremman huomisen puolesta. Viime kädessä yhteiskunnan – ja uskallan sanoa myös seurakunnan – toiminnan mittana on se, miten se onnistuu huolehtimaan heikoimmistaan – siis niistä ihmisistä, jotka elävät ihmiskäsien varassa. Miten huolehdimme niin lapsista, ikäihmisistä, vammaisista, yksinäisistä ja elämässä haavoitetuista. Se on viime kädessä kaiken mittana.
Itselläni on yksi lempilause. Se ei valitettavasti ole omakeksimäni, vaan Kari Hotakaisen romaanin Luonnon laki – ensimmäinen lause. Tässä romaanissa kauheus ja kauneus, elämä ja kuolema, itku ja nauru vaihtavat paikkaa salamannopeasti.
Romaani alkaa siitä, että maantiellä rysähtää, ja maalämpöyrittäjä Rautala tempaistaan liikenneonnettomuuden myötä toiseen todellisuuteen.
Onnettomuuspaikalle saapuu ensimmäisenä ensihoitaja, joka sanoo kolaripaikalla auto-onnettomuudessa ruhjoutuneelle romaanihenkilö Rautalalle:
”Älä kato ittees, kato taivasta.”
Tässä romaanin ensilauseessa on oikeastaan koko elämä.
Pasi Kivisaari
Kansanedustaja (kesk)
Seinäjoki
