kolumni Eparissa lokakuu 2024
Vanhemmuuden alkupiste on kirkas ja räjähtävä, mutta myöhempi määränpää epäselvä.
Vastasyntynyt sylissämme emme voi kuvitella, että tämä pieni ihme kasvaa joskus suureksi ja astuu omille teilleen. Siinä hetkessä on kuvitelma ikuisuudesta.
Mikään ei ole kuitenkaan pysyvää. Vauvasta tulee taapero, taaperosta koululainen, ja lopulta käsissä on nuori, joka vaatii vapautta ja itsenäisyyttä. Jokainen vaihe tuo mukanaan luopumisen hetkiä. Jotkut ovat pieniä – ensimmäinen päivä päiväkodissa, kun lapsi jää aamuhämärissä leikkimään ilman kyyneliä. Toiset ovat suuria – yö poissa kotoa, muutto opiskelemaan toiselle paikkakunnalle. Tai kun kotiovelle ilmestyy ensimmäinen heila.
Lainaa vain.
Vanhemmuuteen liittyy luopumista alusta asti, mutta loppua kohden luopuminen on pysyvää. Vaikka lapsi palaa aina kotiin, ei hän enää koskaan palaa täysin samana kuin lähtiessään. Hänellä on omat elämänsä, omat valintansa ja ehkä jonain päivänä omat lapsensa, joille hän opettaa samoja asioita, joita me yritimme aikanaan.
Näissä hetkissä iskee vanhemmuuden kaksiteräinen miekka. Olemme kasvattaneet lastamme juuri tätä varten, mutta samalla menetämme sen, mitä olemme niin kauan pitäneet omana. Koti hiljenee ja kalenteri vapautuu lapsen menoista, emme ole enää samalla tavalla tarpeellisia.
Usein jäljelle jää tyhjyys. Ja liian iso asunto.
Lainaa vain.
On tietenkin niin, että näin sen kuuluu mennä. On päästettävä irti. Luotettava hyvään. Vanhemmuuden suurin oppitunti on juuri siinä, että opimme luottamaan lapsiimme. He osaavat, he pärjäävät, ja he tekevät omat virheensä – niin kuin mekin olemme tehneet. Meidän tehtävämme on olla taustalla, tukijana, joka uskoo kykyyn löytää oma tiensä.
Viimeistään silloin on myös hyvä haudata ajatus siitä, että lapset toteuttaisivat vanhempien toiveita tai unelmia. Ei, he toteuttavat vain omaa elämäänsä. Voimme laittaa kädet ristiin ja toivoa parasta. Pyytää, että soitelkaa joskus. Tulkaa käymään.
Myös syyllisyys on osa vanhemmuutta. Meillä jokaisella on päiviä, jolloin olemme vetäneet vanhemmuutemme niin vihkoon, että hirvittää. Osaamme aikuisina olla kusipäitä, hermoheikkoja ja perkelettä huutavia tolloja.
Silti jokainen äiti ja isä on maailman paras. Ja ainoa.
Lopulta tärkeintä on ymmärtää, että olemme tehneet parhaamme. Lapsi ei tarvitse täydellistä vanhempaa, vaan riittävän hyvän – sellaisen, joka rakastaa ja päästää irti, kun sen aika on.
Jokainen tarvitsee epätäydellisen äidin ja isän.
Pasi Kivisaari
Seinäjoen kaupunginvaltuuston puheenjohtaja (kesk)