Miten vähän minusta jää

Kävelin Provinssista kotiin. Olin takussa, liikaa juhlineena ja vaimolla oli sietämistä. Arveli, että ihmiset näkivät ja hävettävää riittää. En lähtenyt vastaankaan väittämään. Olin villiintynyt liikaa, eikä niin pitäisi tehdä. Aamulla olin turvonnut ja pelotti mennä postilaatikolle. Olin hutera.Äiti soitti. Isä oli joutunut teholle, minun rakas isä. Aloin häivytellä pois eilisiä muistoja ja komensin itseni sairaalaan. Siellä käytävällä oli äiti, luin tehohoidon vierasohjeet ja sanoin, että tämä on monistettu lappu. Kaikille ne näitä kirjoittelee. Äitiä ja vaimoa itketti.Mentiin siihen huoneeseen. Siellä oli letkuja, monitoreita ja isä. Katsoin häntä ja näin, että hän oli takussa. Hän on pitkään työtä tehnyt ihminen, joka oli nyt pakotettuna tähän, huutamaan apua. Kaikki oli riisuttu, mitään ulkoista ei ollut.

Huoneessa oli hoitaja, joka kertoi tilanteen. En ymmärtänyt kaikkea, mutta pidin hänestä. Hän sanoi, että isä on hyvissä käsissä. Uskoin joka sanan ja ilmoitin seurueelle, että isä on sairaalan vip-huoneessa. Se nauratti meitä ja olin ylpeä nokkeluudestani.

Lähdettiin pois. Veljet kävivät ja sisko soitteli. Olimme toistemme tukena, katsoin pikkuveljeäni eri sävyyn. He olivat perhettäni, enkä enää tunnistanut teinivuosieni angstia. Vittumainen pikkuveli, joka ei ymmärrä häipyä huoneestani. Nyt tukeuduin heihin.

Perheen, isän merkitys räjähtää käsiin, kun menettämisen pelko konkretisoituu. En ole koskaan isälleni – oikeastaan kenellekään läheiselleni sanonut – että he ovat tärkeitä. Pyörin liikaa omassa kuplassani, oletan, että kaikki on pysyvää. Oikeastaan kyse on siitä, että en pysty mitään sanomaan. En uskalla tai osaa.

En siis ole oikea mies kenellekään mitään neuvoa antamaan. Mutta sanokaa se silloin, kun sanottavaa vielä on. Sanokaa, että olet hyvä ihminen, kaikessa riittävä. Sanokaa, että pidän sinusta, vaikka olet heikko. Sanokaa, että mikään ei enää häiritse. Sanokaa, että rakastatte häntä.

Ainoa pysyvyys on inhimillisyys ja ihmisen tie. Se alkaa ja se loppuu. Siksi tulisi jotenkin osata tämä kuvio. Soittaa, mitä sille ihmiselle kuuluu, kysyä miten se jaksaa. Sanoa, että unettomuus on epänormaalia.

Elämä on hyvä. Kun siinä takussa kävelin Provinssista, näin jäniksen. Se hyppelehti pois, mutta ei sen ollut kiire mihinkään. Jäin miettimään, mihin se meni. Jäin miettimään, mihin minä olen menossa. Jäin miettimään, miten vähän minusta jää. Sinä yönä oli rikinkeltainen taivas.

Pasi Kivisaari

Kaupunginhallituksen puheenjohtaja (kesk)

Julkaistu alunperin Eparissa 11.7.2018
akateemiset-aidit

Akateemiset äidit

14 syyskuun, 2016

Jääkiekkovalmentaja ja -toimittaja Petteri Sihvonen syytti nettikolumnissaan akateemisia äitejä suomalaisen