Arvoisat itsenäisyyspäiväaaton viettäjät (kunnioitetut veteraanit ja lotat), naiset ja herrat
Minulla on kunnia osallistua yhtenä puhujana näihin seuroihin.
Erityisen tästä hetkestä tekee paitsi arvostukseni seurojen perinnettä kohtaan, mutta myös se, että saan olla Lapualla. Vaikka vietämmekin iltaa vahvassa maakunnallisessa hengessä, muutama sananen kuitenkin kaupungista, jossa olen syntynyt, varttunut, käynyt kouluni, harrastanut, kasvanut ja saanut juureni.
Täällä kaikki muistuttaa elämästäni. Kosolan risteyksen tuntumassa oleva entinen säästöpankin talo, joka oli yksi kodeistamme (siellä juoksin pankinjohtajan pojan Loukon Matin kanssa pikkupoikina taloa ympäri), keskuskoulu, Liuhtarin koulu, yläkoulu ja lukio, Lapuan keskusurheilukenttä, urheilutalo, Virkiä, tuomiokirkko, Latosaari, patruunatehdas, Alapään ja Tampparin mummolat, Ritakalliolla asuvat vanhempani, sisarukset perheineen ja mummani Hopearinteessä, ja vaikka mikä.
Olen sen näkymän edessä kovin auki ja se tuntuu suurena lämpönä sisälläni.
Olen valtavan kiitollinen Lapualle. Ja kun tiedätte, olen käynyt monia vaaleja, eikä Lapua ole minua koskaan hylännyt.
Erityisen tästä hetkestä myös tekee ajankohta.
Olemme Suomen itsenäisyyspäivän kynnyksellä.
Minun sukupolveni on saanut elää – kuten jokaisen sukupolven kuuluisi saada elää – rauhan aikaa. Valitettavasti kuitenkaan – kuten tiedämme – itsenäisen Suomen yli satavuotias historia ei ole ollut pelkästään tyynen sään aikaa. Se on sisältänyt ajanjaksoja, jolloin olemme olleet – kuten sanonta kuuluu – hätää kärsimässä.
Sitä me emme saa unohtaa.
Siksi arvostan suuresti, että nämäkin seurat toteutetaan tyylillä, jossa kaupungin, tuomiokirkkoseurakunnan, opiston ja STEP-koulutuksen lisäksi yhteistyössä ovat niin kaatuneitten omaiset, sotaveteraani- ja sotainvalidijärjestöt kuin reserviläisjärjestöt.
Ja vaikka perinnetyö ei olekaan pelkästään levottomien aikojen muistelua – se on ehdottomasti paljon muutakin – silti aika, jolloin kansakunnan olemassaolo vaarantui, kuuluu muistaa. Kiitollisuudella ja arvostuksella niitä ihmisiä kohtaan, jotka itsenäisyytemme takasivat. Se on samalla myös kertomus isänmaan rakkaudesta, urhoollisuudesta, rohkeudesta ja sitkeydestä. Se on ja kuuluu olla tärkeä osa kansakunnan muistia ja historiaa.
Hyvät kuulijat.
Olen itse luottamustöideni ohella, saanut toimia yli 20 vuoden ajan peruskoulun rehtorina. Sitä työtä teen tälläkin hetkellä. Siis maailmassa, joka kohtaa jokaisen suomalaisen ikäluokan kerrallaan. Uskon tunnistavani melko hyvin, mitä yhteiskunnassa tapahtuu ja mitä perheissä tapahtuu. Väitän myös rohkeasti niin, että iso kuva on myönteinen. Suurin osa lapsista ja perheistä voi hyvin, meillä on valtava määrä lapsia ja nuoria, jotka ovat upealla kasvun tiellä ja heitä odottaa täysinäinen ja onnellinen elämä. Myös vanhemmuuden osalta on sama asia. Meillä on hienoja äitejä ja isiä, jotka tekevät päivittäin vanhemmuuden sankaritekoja.
Mutta. Koska elämä on harvoin pelkästään vaaleanpunaista tarinaa, me kaikki täällä tiedämme, että rikkinäisyys, osattomuus, syrjäytyminen, väkivalta, päihteet, juurettomuus ja rakkaudettomuus ovat valitettava osa suomalaista yhteiskuntaa. Siis elämä, jossa traagisuus on läsnä enemmän kuin toivo tai turva.
Siksi tarvitsemme välittämistä. Yhteiskuntavastuuta, jonka merkitys saattaa olla ratkaiseva. Yhdenkin ihmisen välittäminen tai rinnalla kulkeminen voivat muuttaa kaiken tai kantaa läpi elämän.
Nykypäivän koulumaailmassa on myös syytä säilyttää oleellisuus. Sen ydin on ymmärtää historiaa. Nykypolven täytyy tietää, mikä perintö on annettu, mikä aika on kestetty. Meidän kotimaamme on kaiken ylpeyden ja hyvän vaalimisen arvoinen. Ilman sukupolvelta toiselle siirtyvää esimerkkiä maamme ei olisi nykytilassa – sivistysvaltio, yhtenä parhaiten menestyvänä maana maailmassa. Siinä ketjussa myös perinnetyön arvo on mittaamaton.
Kun katsomme vähänkin maailmaa, vastakkainasettelua ja levottomuutta, historian tunteminen ja tunnistaminen, sen merkityksellisyys nykypäivään ja tulevaisuuteen auttaa meitä ymmärtämään, ketä me olemme ja mistä me tulemme. Meillä kaikilla on oma tarinamme, kaupungeilla on oma kertomus ja kaiken tämän tietoisuus lisää ymmärrystä itsestämme ja elämästämme, jota elämme.
Siksi Lapuakin on itselleni tärkeä. Haluan muistaa, kuka olen ja mistä tulen.
Hyvät kuulijat. Elämme hyvin vaarallisia aikoja. Näemme, mitä Venäjä tekee, näemme, mitä itärajalla tapahtuu ja näemme, miten Ukraina kärsii.
Maailma on vinksallaan. Olemme monella tapaa sydämenlyönnin päässä katastrofista.
Silti jaksan ajatella ja meidän kuuluu ajatella, että lopulta hyvä voittaa. Ja varmasti on myös hyvä ajatella, kuten Tuntemattoman Sotilaan saita alikersantti Mäkilä toteaa panikoituvalle kenttähevoselleen ”Älä pelkää, mennähän rauhas, Ei s’oo ihmimises, S’oon suuremmas käres.”
Siinä on paljon totuutta.
Toivon myös, että sankaruutta ei tarvitsisi enää milloinkaan osoittaa ääriolosuhteissa. Nykypäivän sankaruutta voisi olla – nyt ja aina – että ihmiset tekevät työtä, huolehtivat läheisistään ja perheistään, pitävät itsestään ja toisistaan huolta, tekevät hyviä tekoja ja elävät sovussa. Sitä voisi olla nykypäivän sankaruus. Sitä se voisi olla.
Hyvät ystävät. Lopulta on niin, että ajoista huolimatta meidän jokaisen tulee jatkaa elämää, mentävä töihin, kuskattava lapsia ja lapsenlapsia harrastuksiin, huolehdittava läheisistämme ja käytävä lenkillä. Ei ole kenellekään hyväksi kantaa sellaista taakkaa, jota ei itse pysty kantamaan. Meillä on oma tonttimme, jonka kautta voimme vaikuttaa ja auttaa.
Tämänkin ajan jälkeen tulee toinen aika. Silloinkin aurinko nousee ja taivaalla on taivaan värit. Sininen ja valkoinen.
Ja meillä yhä elämä.
Itselläni on yksi lempilause. Valitettavasti se ei ole omakeksimäni, vaan Kari Hotakaisen romaanin Luonnon Laki – ensimmäinen lause. Tässä romaanissa kauneus ja kauheus, elämä ja kuolema, nauru ja suru vaihtavat paikkaa salamannopeasti.
Romaani alkaa siitä, että maantiellä rysähtää ja maalämpöyrittäjä Rautala tempaistaan liikenneonnettomuuden myötä toiseen todellisuuteen.
Onnettomuuspaikalle saapuu ensimmäisenä ensihoitaja, joka sanoo kolaripaikalla auto-onnettomuudessa ruhjoutuneelle romaanihenkilö Rautalalle:
”Älä kato ittees, kato taivasta.”
Tässä romaanin ensilauseessa on oikeastaan koko elämä.
Älä kato ittees, kato taivasta.
Kiitos.